Charles Dickens - Joulun Sankari - Kolmas luku

Jeesus Kristus valitsi kaksitoista köyhää miestä olemaan aina hänen seurassaan, että menipä hän minne tahansa, hänellä olisi hyviä ihmisiä ympärillään. Näitä kahtatoista kutsutaan apostoleiksi tai opetuslapsiksi. Hän valitsi heidät köyhien joukosta, jotta köyhät saisivat tietää - kaikkina tulevina vuosina - että taivas on heitä varten siinä missä rikkaitakin, ja että Jumala ei tee eroa niiden välillä, jotka käyttävät hyviä vaatteita ja niiden, jotka kulkevat paljain jaloin ja ryysyissä. Kaikkein kurjimmat, rumimmat, epämuodostuneimmat ja viheliäisimmätkin olennot tulevat olemaan kirkkaiden enkeleiden kaltaisia taivaassa jos he elävät hyvin täällä maan päällä.

Älä koskaan unohda tätä, silloinkaan, kun olet kasvanut aikuiseksi. Älä koskaan ole koppava tai epäystävällinen, minun rakkaani, köyhälle miehelle, naiselle tai lapselle. Jos he ovat ilkeitä, ajattele, että he olisivat olleet parempia, jos heillä olisi ollut parempia ystäviä, tai jos heillä olisi ollut paremmat kodit, joissa heitä olisi opetettu paremmin. Yritä sinä aina tehdä heistä parempia hellillä taivuttelevilla sanoilla, ja opettamalla ja helpottamalla heidän olojaan, jos voit. Ja kun ihmiset puhuvat pahaa jostain kurjasta ihmisestä, ajattele kuinka Jeesus Kristus kulki sellaisten keskuudessaan ja opetti heitä, ja ajatteli heidän olevan hänen vaivannäkönsä arvoisia. Ajattele aina toisista ihmisistä mahdollisimman hyvää.

Kahdentoista apostolin nimet olivat: Simon Pietari, Andreas, Jaakob Sebedeuksen poika, Johannes, Filippus, Bartolomeus, Tuomas, Matteus, Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon ja Juudas Iskariot. Juudas Iskariot kavalsi Jeesuksen Kristuksen. Siitä lisää myöhemmin.

Neljä ensimmäistä opetuslasta olivat kalastajia, jotka istuivat veneissään järvellä parsimassa verkkojaan, kun Jeesus Kristus kulki ohi. Hän pysähtyi, meni Simon Pietarin veneelle, ja kysyi häneltä, oliko hänellä ollut kalaonnea. Pietari sanoi, että ei. Vaikka he olivat työskennelleet koko yön, he eivät olleet saaneet mitään.

Jeesus Kristus sanoi:

"Heittäkää verkot veteen vielä kerran.”

He tekivät niin. Verkko tuli välittömästi niin täyteen kalaa, että tarvittiin usean miehen (jotka tulivat ja auttoivat heitä) voimia sen nostamiseen vedestä. Siitä huolimatta he eivät meinanneet saada verkkoa nostettua, niin suuri oli kalansaalis. Tämä oli Jeesuksen Kristuksen toinen tunnusteko.

Sitten Jeesus Kristus sanoi heille:

"Seuratkaa minua."

Ja he seurasivat häntä välittömästi. Siitä lähtien ne kaksitoista opetuslasta olivat hänen kanssaan koko ajan.

Suuren joukon seuratessa häntä, ja halutessa kuunnella hänen opettavan, hän meni ylös vuorelle ja saarnasi sieltä heille. Siellä hän antoi heille sen rukouksen, joka alkaa sanoilla: "Isä meidän, joka olet taivaissa," ja jonka sinä olet lausunutkin joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Sitä kutsutaan Herran rukoukseksi, koska Jeesus Kristus antoi sen opetuslapsilleen ja kehotti opetuslapsiaan rukoilemaan niin sanoin.

Kun hän astui alas vuorelta, hänen luokseen tuli mies, jolla oli kauhea sairaus nimeltä spitaali. Se oli yleinen siihen aikaan, ja niitä jotka sairastivat sitä sairautta kutsuttiin spitaalisiksi. Spitaalinen lankesi Jeesuksen Kristuksen jalkojen juureen sanoen:

"Herra! Jos tahdot, voit parantaa minut!"

Jeesus Kristus, aina täynnä myötätuntoa, ojensi kätensä ja sanoi:

"Minä tahdon! Parane!"

Hän parantui välittömästi.

Jeesusta Kristusta seurasi suuri joukko ihmisiä, minne tahansa hän menikin. Hän meni opetuslastensa kanssa sisälle erääseen taloon voidakseen levätä. Hänen istuessaan talon sisäpuolella, hänen luokseen tuotiin mies, joka oli hyvin sairas. Hän vapisi päästä jalkoihin eikä voinut seistä eikä liikkua. Sitä sairautta kutsutaan halvaukseksi. Kansanjoukon ollessa ovien ja ikkunoiden edessä ja joka puolella talon ympärillä, halvaantunutta miestä kantavat miehet eivät päässeet lähelle Jeesusta Kristusta. He kiipesivät talon katolle, joka oli matalalle, ja poistaen kattotiilejä laskivat sairaan miehen alas sänkyineen huoneeseen, jossa Jeesus istui. Kun hän näki hänet, Jeesus Kristus, täynnä myötätuntoa, sanoi:

"Nouse! Ota vuoteesi ja mene omaan kotiisi!"

Mies nousi, lähti pois terveenä, siunasi häntä, ja kiitti Jumalaa.

Siellä oli myös sadanpäällikkö, sotilaiden johtaja, joka tuli hänen luokseen ja sanoi:

"Herra! Minun palvelijani makaa kotonani sairaana."

Jeesus Kristus vastasi hänelle:

"Minä tulen ja parannan hänet."

Mutta sadanpäällikkö sanoi:

"Herra! En ole sen arvoinen, että tulisit minun kotiini. Sano sana vain, niin tiedän, palvelijani parantuu."

Jeesus Kristus, iloiten siitä, että sadanpäällikkö uskoi häneen sanoi:

"Niin tapahtukoon!"

Ja palvelija tuli terveeksi sillä samalla hetkellä.

Kukaan niistä ihmisistä, jotka tulivat hänen luokseen, ei ollut niin täynnä surua ja ahdistusta kuin eräs raatimies, hallitsija, joka puristi kätensä yhteen, huusi ja sanoi:

"Rakas Jeesus! Minun tyttäreni - minun kaunis, hyvä, viaton pikku tyttöni - on kuollut! Voi! Tule hänen luokseen, laske siunattu kätesi hänen yllään, ja olen varma, että hän elpyy ja herää eloon ja tekee minusta ja hänen äidistään onnellisia jälleen. Rakas Jeesus, me rakastamme häntä niin kovin, me rakastamme häntä niin! Ja hän on kuollut!"

Jeesus Kristus opetuslapsineen lähti hänen mukaansa ja meni taloon, jossa ystävät ja naapurit itkivät siinä huoneessa missä kuollut pikkutyttö makasi. Huoneesta kuului hiljaista musiikkia. Siihen aikaan kuolleita muisteltiin sillä tavalla. Jeesus Kristus katseli kuollutta tyttöä ja sanoi lohduttaen hänen onnettomia vanhempiaan:

"Hän ei ole kuollut. Hän nukkuu."

Sitten hän käski raivata ihmiset pois huoneesta, ja mennen kuolleen lapsen luo, otti tyttöä kädestä kiinni. Tyttö nousi saman tien ylös aivan kuin jos hän olisi vain ollut unessa. Mikä näky sen on täytynyt ollakaan, kun hänen vanhempansa nappasivat hänet syliinsä, ja suutelivat häntä, ja kiittivät Jumalaa, ja Jeesusta Kristusta, Hänen poikaansa!

Jeesus Kristus oli armollinen ja hellä koko ajan. Ja koska hän teki niin hyvin, ja opetti ihmisille kuinka Jumalaa rakastetaan ja näytti kuinka taivaaseen päästään kuoleman jälkeen, häntä kutsuttiin Meidän Vapahtajaksemme.

C.S. Lewis - Ihmeet - Ensimmäinen luku

“Menestyäkseen täytyy kysyä oikeat alustavat kysymykset.”

Aristoteles, Metafysiikka

Koko elämäni aikana olen tavannut vain yhden henkilön, joka väittää nähneensä aaveen. Mielenkiintoista tässä tarinassa on se, että kyseinen henkilö ei uskonut kuolemattomaan sieluun ennen kuin näki aaveen, eikä uskonut siihen vielä senkään jälkeen kuin oli sellaisen nähnyt. Hän sanoo, että se mitä hän näki oli illuusio tai sitten se on ollut häiriö hermoissa. Tietenkin hän saattaa olla oikeassa. Näkeminen ja uskominen ovat kaksi eri asiaa.

Tästä syystä kysymystä ihmeiden tapahtumisesta ei pystytä koskaan ratkaisemaan pelkästään kokemusten perusteella. Jokainen tapahtuma joka saattaisi väittää olevansa ihme, on lopultakin jotakin, jota esitellään aisteillemme, jotakin nähtyä, kuultua, kosketettua, haistettua tai maistettua. Meidän aistimme eivät ole erehtymättömiä. Jos mitään epätavallista näyttää tapahtuneen, voimme aina sanoa, että olemme olleet aistiharhan uhreja. Jos meidän filosofiamme ei salli yliluonnollista, niin sillä tavalla me tulemme sanomaan. Se mitä opimme kokemuksista riippuu filosofiasta, jonka tuomme kokemuksiimme. Siksi on hyödytöntä vedota kokemuksiin ennen kuin olemme ratkaisseet, niin hyvin kuin mahdollista, filosofisen kysymyksen.

Jos välitön kokemus ei voi todistaa tai sulkea pois ihmettä, niin vielä vähemmän siihen pystyy historia. Monet ihmiset ajattelevat, että on mahdollista ratkaista kysymys ihmeen tapahtumisesta menneinä aikoina tutkien todistusaineistoa “historiantutkimuksen tavallisten sääntöjen mukaan.” Mutta tavalliset säännöt ovat käyttökelvottomia ennen kuin olemme päättäneet, ovatko ihmeet mahdollisia ja kuinka todennäköisiä ne ovat. Jos ne nimittäin ovat mahdottomia, niin mikään määrä historiallisia todisteita ei tule vakuuttamaan meitä. Jos ne ovat mahdollisia, mutta äärettömän epätodennäköisiä, silloin ainoastaan matemaattisesti pätevä todistusaineisto vakuuttaa meidät: ja koska historia ei todista mitään tapahtumaa tuolla todennäköisyydellä, historia ei tule myöskään vakuuttamaan meitä siitä, että ihme on tapahtunut. Jos taas ihmeet eivät ole itsestään epätodennäköisiä, niin olemassa oleva todistusaineisto riittää vakuuttamaan meidät siitä, että useita ihmeitä on tapahtunut. Historiantutkimuksemme tulokset riippuvat näin ollen filosofisista näkemyksistä, joita omasimme ennen kuin aloimme katsoa todisteita. Filosofisen kysymys on tästä syystä esitettävä ensin.

Tässä on esimerkki siitä, mitä tapahtuu jos sivuutamme alustavan filosofisen tehtävän ja kiiruhdimme suoraan historiallisen tehtävän pariin. Eräässä suositussa raamattukommentaarissa voi löytää keskustelun neljännen evankeliumin kirjoitusajankohdasta. Kirjoittaja sanoo, että se on kirjoitettu P. Pietarin teloituksen jälkeen, koska neljännessä evankeliumissa Kristus esitellään ennustamassa P. Pietarin teloitus. “Kirjan,” ajattelee kirjoittaja, “täytyy olla kirjoitettu ennen tapahtumia, joihin se viittaa.” Tottakai sen täytyy - mikäli todellisia ennustuksia ei koskaan tapahdu. Jos niitä tapahtuu, väite kirjan kirjoittamisajankohdasta on tuhoon tuomittu. Eikä kirjoittaja ole sanallakaan maininnut kysymystä ennustusten tapahtumistodennäköisyydestä. Hän olettaa (kenties tiedostamattaan), että ennustaminen on mahdotonta. Kenties hän on oikeassa: mutta jos hän on, niin hän ei ole päätynyt tähän periaatteeseensa historiantutkimuksen avulla. Hän on tuonut epäuskonsa ennustuksiin, niin sanoakseni, valmiiksi tehtynä. Jos hän ei olisi tehnyt niin, hän ei olisi päässyt historialliseen päätelmäänsä neljännen evankeliumin kirjoitusajankohdasta. Hänen työnsä on tästä syystä melko hyödytön henkilölle, joka on kiinnostunut tietämään onko ennustaminen mahdollista vai ei. Kirjoittaja aloittaa työnsä vasta, kun on vastannut tähän kysymykseen kielteisesti, perustelematta kielteistä kantaansa lukijoilleen.

Tämä kirja on tarkoitettu alustukseksi historiantutkimukseen. Minä en ole koulutettu historioitsija, enkä aio tarkastella historiallisia todisteita kristillisten ihmeiden tapahtumisen puolesta. Minun tarkoitukseni on saattaa lukijani asemaan, jossa he pystyvät tekemään niin itse. On hyödytöntä sukeltaa sisälle kirjoituksiin, ennen kuin meillä on jonkinlainen käsitys ihmeellisen mahdollisuudesta tai todennäköisyydestä. Ne, jotka olettavat ihmeiden olevan mahdottomia haaskaavat aikaansa tarkastellessaan kirjoituksia: me tiedämme edeltä käsin mihin tuloksiin he tulevat päätymään, sillä he päättelevät kehässä.

Kirjoittanut: C.S. Lewis, Miracles

Suomentanut: Jaakko Ojala

Charles Dickens - Joulun Sankari - Toinen luku

Kun kuningas Herodes oli kuollut, enkeli tuli Joosefin luo uudestaan ja sanoi, että Joosef perheineen voisi nyt mennä Jerusalemiin pelkäämättä lapsen tähden. Niin Joosef ja Maria, ja hänen poikansa Jeesus Kristus, matkustivat kohti Jerusalemia, mutta kuultuaan matkan varrella, että kuningas Herodeksen poika oli kruunattu uudeksi kuninkaaksi, ja peläten, että hänkin satuttaisi poikaa, he kääntyivät toiseen suuntaan päätyen Nasaretiin. He asuivat siellä, kunnes Jeesus Kristus oli kaksitoistavuotias.

Sitten Joosef ja Maria menivät Jerusalemiin uskonnollisille juhlille, joita pidettiin tuohon aikaan Jerusalemin temppelissä, mikä oli kuin mahtava kirkko tai tuomiokirkko; ja he ottivat Jeesuksen Kristuksen mukaansa. Kun juhlat oli juhlittu, he matkustivat pois Jerusalemista, takaisin omaan kotiinsa Nasaretiin, yhdessä suuren joukon ystäviä ja naapureita kera. Ihmiset nimittäin tapasivat kulkea suurissa joukoissa siihen aikaan, ryöväreiden pelosta; teiden ollessa turvattomampia ja huonommin suojeltuja kuin nykyään, ja matkustamisen ollessa huomattavan paljon vaikeampaa kaiken kaikkiaankin kuin se on nykyään.

He matkustivat eteenpäin. Kokonaisen päivän verran, eivätkä he tienneet, että Jeesus Kristus ei ollut heidän mukanaan; matkaseurueen ollessa suuren suuri, he ajattelivat, että Hän olisi jossain ihmisten seassa, vaikka he eivät nähneet Häntä. Mutta huomatessaan, että Hän ei ollut siellä, ja peläten Hänen kadonneen, he palasivat Jerusalemiin huolissaan etsimään Häntä. He löysivät Hänet istumassa temppelissä keskustellen Jumalan hyvyydestä, ja siitä kuinka meidän tulisi ottaa Hänet huomioon, oppineiden miesten kanssa, joita kutsutaan tohtoreiksi. He olivat kaikki hämmästyksissään siitä mitä Jeesus sanoi heille ja mitä kysymyksiä hän heiltä kysyi.

Hän meni, Joosefin ja Marian kanssa, kotiinsa Nasaretiin, heti kun he olivat löytäneet hänet, ja asui siellä kunnes oli kolmekymmentä- tai kolmekymmentäviisivuotias.

Samaan aikaan eli erittäin hyvä mies, nimeltään Johannes, jonka äiti oli Elisabet - Marian serkku. Ihmisten ollessa pahoja, ja väkivaltaisia, ja tappaen toisiaan, ja laiminlyöden velvollisuuksiaan Jumalaa kohtaan, Johannes (opettaakseen heitä) matkusti ympäri maata, saarnaten heille ja kehoittaen heitä olemaan parempia miehiä ja naisia. Koska hän rakasti heitä enemmän kuin itseään, hän ei hemmotellut itseään. Kun hän teki hyvää heille, hänellä oli vaatimaton kamelinnahkavaate päällä ja hän söi hyönteisiä, joita kutsutaan kulkusirkoiksi, joita hän löysi matkustaessaan: ja villiä hunajaa, mitä mehiläiset jättivät hänelle onttoihin puihin. Et todennäköisesti ole nähnyt kulkusirkkaa, koska ne kuuluvat siihen maanosaan lähelle Jerusalemia, mikä on hyvin kaukana meistä. Niin kuuluvat muuten kamelitkin, mutta luulenpa, että olet kuitenkin nähnyt kamelin? Niitä tuodaan tänne silloin tällöin, ja jos haluaisit nähdä sellaisen, ja et ole vielä nähnyt, niin joku päivä minä näytän sinulle.

Siellä oli joki, ei kovin kaukana Jerusalemista, nimeltään Jordan; ja sen vedessä Johannes kastoi niitä ihmisiä, jotka tulivat hänen luokseen ja lupasivat olla parempia. Ihmisiä meni hänen luokseen joukoittain, Jeesuskin meni. Kun Johannes näki hänet, Johannes sanoi,

“Miksi minä kastaisin sinut, joka olet minua niin paljon parempi!”

Jeesus Kristus vastasi,

“Kasta nyt vaan.”

Ja Johannes kastoi hänet. Kun hänet oli kastettu, taivas avautui, ja kaunis lintu, kuin kyyhkynen tuli lentäen alas, ja Jumalan äänen, puhuen taivaan korkeuksista, kuultiin sanovan

“Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt!”

Jeesus Kristus meni villiin ja ihanaan maaseutuun, jota kutsutaan kutsutaan erämaaksi, ja pysyi siellä neljäkymmentä yötä ja neljäkymmentä päivää, rukoillen, että hän voisi olla hyödyksi miehille ja naisille opettamalla heitä olemaan parempia niin, että he kuoltuaan voisivat olla onnellisia Taivaassa.

Kun hän tuli pois erämaasta, hän alkoi parantaa sairaita laittaen vain kätensä heidän päälleen; sillä Jumala oli antanut hänelle voiman parantaa sairaita, antaa näön sokeille ja tehdä monia ihmeellisiä ja juhlallisia tekoja, mistä kerron enemmän myöhemmin ja joita kutsutaan Kristuksen “tunnusteoiksi”. Toivoisin, että muistaisit tuon sanan, koska aion käyttää sitä uudestaan, ja koska haluaisin sinun tietävän, että se tarkoittaa jotain sellaista ihmeellistä, mitä ei voi tehdä muuten kuin Jumalan luvalla ja avulla.

Ensimmäinen ihme, jonka Jeesus Kristus teki, tapahtui Kaanassa, jonne hän meni hääjuhlaan äitinsä Marian kanssa. Maria kertoi hänelle, että siellä ei ollut viiniä. Siellä oli ainoastaan kuusi kivistä vesiastiaa täynnä vettä. Jeesus muutti kaiken tuon veden viiniksi vain nostamalla kättään, ja kaikki jotka siellä olivat joivat niistä.

Jumala oli antanut Jeesukselle Kristukselle vallan tehdä tuollaisia ihmeitä; ja hän teki niitä, jotta ihmiset tietäisivät, että hän ei ollut kuka tahansa ihminen, että he uskoisivat sen mitä hän opetti ja että he uskoisivat, että hän oli Jumalan lähettämä. Monet ihmiset kuultuaan tästä ja siitä, että hän paransi sairaita alkoivat uskoa häneen; ja suuret väkijoukot seurasivat häntä kaduilla ja teillä, missä tahansa hän liikkuikin.

Kirjoittanut: Charles Dickens, The Life of Our Lord

Suomentanut: Jaakko Ojala

Charles Dickens - Joulun Sankari - Ensimmäinen luku

Rakkaat lapseni,

Haluan teidän tuntevan Jeesuksen Kristuksen, sillä kaikkien tulisi tuntea hänet. Hän oli paras ihminen, joka on koskaan elänyt maan päällä. Ja hän oli niin surullinen niiden puolesta, jotka tekivät pahaa, että kukaan ei ole ikinä ollut niin surullinen ja pahoillaan niiden puolesta, jotka olivat sairaita tai vaikeuksissa, että kukaan muu ei ole ollut niin pahoillaan. Hän on nyt taivaassa, minne mekin toivomme pääsevämme ja jossa toivomme tapaavamme toisemme kuolemamme jälkeen. Siellä kaikki ovat onnellisia. Ja se on niin ihana paikka, että kukaan ei voi tietää kuinka ihana se on ennen kuin kuulee, kuka Jeesus oli ja mitä hän teki.

Hän syntyi kauan sitten. Siitä on jo yli kaksituhatta vuotta. Se paikka, jossa Jeesus syntyi oli nimeltään Betlehem. Hänen äitinsä ja isänsä asuivat Nasaretissa, mutta he olivat joutuneet menemään Betlehemiin hoitamaan tiettyjä kiireisiä asioita. Hänen isänsä nimi oli Joosef ja äidin nimi Maria.

Betlehemissä oli silloin paljon ihmisiä, jotka olivat tulleet Betlehemiin samasta syystä kuin Joosef ja Mariakin. Ihmisiä oli niin paljon, että kaikki hotellihuoneet olivat varattuina, eikä paikallisten ihmisten koteihinkaan enää mahtunut asumaan. Tästä syystä Maria ja Joosef joutuivat nukkumaan tallissa, joka on oikeastaan eläinten asuinpaikka. Siihen talliin Jeesus Kristus sitten syntyi. Tallissa ei ollut vauvansänkyä. Niinpä Maria laittoi kauniin pienen poikansa nukkumaan syöttökaukaloon. Syöttökaukalot ovat hevosten lautasia. Silloin kun niissä ei nuku pieniä kauniita lapsia, niihin laitetaan hevosten ruokaa ja hevoset syövät niistä. Tällaisessa Jeesus Kristus sai nukkua ensimmäisen yönsä maan päällä.

Hänen nukkuessaan paimenet näkivät enkelin. Enkeli oli kaunis ja valoisa. Se laskeutui alas siihen paikkaan, jossa paimenet olivat paimentamassa lampaitaan. Siitä ei ollut pitkä matka Betlehemiin. Nähtyään enkelin paimenet olivat niin peloissaan, että he kaatuivat maahan ja peittivät kasvonsa. Mutta enkeli sanoi heille:

“Betlehemin kaupungissa syntyi juuri pieni poika. Hän on niin hyvä, että kun hän kasvaa isommaksi, niin Jumala tulee kutsumaan häntä omaksi pojakseen. Ja hän tulee opettamaan meitä rakastamaan toisiamme ja Jumalaa. Ja olemaan riitelemättä ja satuttamatta toisia. Ja hänen nimensä tulee olemaan Jeesus Kristus. Ja ihmiset tulevat käyttämään hänen nimeään rukouksissaan, koska he tulevat tietämään, että Jumala pitää siitä nimestä ja että heidänkin tulisi siitä pitää.”

Enkelit kehottivat paimenia menemään siihen talliin, jossa Jeesus Kristus oli, ja etsimään Jeesusta Kristusta syöttökaukalosta. Niin paimenet tekivätkin. He polvistuivat yöllä syöttökaukalon ympärille ja sanoivat:

“Jumala siunatkoon tätä lasta!”

Koko Israelin suurin kaupunki oli nimeltään Jerusalem. Nasaret ja Betlehem olivat Israelissa. Israel oli Jeesuksen synnyinmaa. Vähän niin kuin Helsinki on Suomen suurin ja hienoin kaupunki, niin Jerusalem oli Israelin suurin ja hienoin kaupunki. Jerusalemissa asui kuningas nimeltä Herodes. Eräänä päivänä Jerusalemiin tuli joukko viisaita miehiä. He eivät olleet israelilaisia, vaan olivat tulleet Jerusalemiin kaukaa itäisistä maista. He sanoivat kuninkaalle:

“Olemme nähneet taivaalla tähden, josta ymmärrämme, että on syntynyt poika, josta on tuleva mies, jota kaikki rakastavat.”

Kun Herodes kuuli mitä viisaat miehet sanoivat, hän tuli kateelliseksi, koska oli ilkeä mies. Hän koetti kuitenkin peittää kateutensa viisailta miehiltä. Herodes kysyi viisailta miehiltä:

“Missä se lapsi on?”

Viisaat miehet vastasivat:

“Me emme tiedä. Mutta me uskomme, että tähti näyttää meille tien. Tähti, jota olemme seuranneet on nimittäin kulkenut koko matkan edellämme, aina tänne saakka.”

Herodes pyysi heitä etsimään lapsen käsiinsä tähden avulla ja sitten tulemaan takaisin kertomaan hänelle, mistä lapsen voisi löytää. Niin viisaat miehet jatkoivat matkaansa. Ja tähti kulki heidän edellään, kunnes se lopulta pysähtyi siihen paikkaan, jossa Jeesus Kristus oli. Tämä oli hyvin ihmeellistä, mutta Jumala halusi, että tapahtuisi juuri näin.

Tähden pysähdyttyä tallin kohdalle viisaat miehet menivät sisälle talliin, josta he löysivät Jeesuksen Kristuksen ja hänen äitinsä, Marian. Viisaat miehet rakastivat Jeesusta Kristusta niin paljon, että antoivat tälle joitain lahjoja. Sitten he lähtivät takaisin omaan maahansa. He eivät kuitenkaan menneet samaa reittiä kuin olivat tulleet, eivätkä he kertoneet Herodekselle Jeesuksen Kristuksen olinpaikkaa, vaikka Herodes oli sitä heiltä pyytänyt. Viisaat miehet nimittäin ajattelivat, että Herodes oli kateellinen Jeesukselle Kristukselle, vaikkei Herodes sitä ollut heille myöntänytkään. Niinpä he lähtivät sieltä, yöllä, kiertäen Herodeksen asuinpaikan kaukaa. Samana yönä enkeli ilmestyi Joosefille ja Marialle ja sanoi:

“Viekää lapsi turvaan Egyptiin, muuten Herodes tappaa hänet.”

Egypti on Israelin naapurimaa. Sinne Joosef ja Maria veivät Jeesuksen Kristuksen. Isä, äiti ja lapsi saapuivat turvallisesti Egyptiin.

Mutta kun julma kuningas Herodes tajusi, että viisaat miehet eivät tulisi takaisin hänen luokseen ja hän ei siitä syystä tulisi löytämään lasta, Jeesusta Kristusta, niin hän käski sotilaansa ja kapteeninsa koolle ja käski heidän tappaa kaikki alle kaksivuotiaat lapset hänen valtakunnassaan. Ilkeät miehet tekivät niin. Lasten äidit juoksivat pitkin katuja kantaen lapsiaan ja koettaen piilottaa niitä kellareihin ja luoliin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Sotilaat tappoivat miekoillaan kaikki lapset, jotka vai löysivät. Tätä kauheaa murhaa kutsutaan viattomien murhaksi, koska pienet lapset olivat niin viattomia.

Kuningas Herodes toivoi, että Jeesus Kristus olisi ollut yksi heistä. Mutta Hän ei ollut, ja kuten tiedättekin, Hän oli paennut Egyptiin. Siellä Hän asui, isänsä ja äitinsä kanssa, kunnes paha kuningas Herodes oli kuollut.

Kirjoittanut: Charles Dickens, The Life of Our Lord

Suomentanut: Jaakko Ojala

Kuningas Henri, joka kuoli pureskeltuaan narua

Kuningas Henrin heikkoutena oli,

Narun pureskeleminen,



Lopulta hän nielaisi pätkän,

Joka meni solmulle hänen sisällään.

Maailmankuulut lääkärit,

Kutsuttiin paikalle heti,



Ja kun he saapuivat,

He sanoivat,

Samalla kun vastaanottivat

Huomattavia palkkioitaan,

“Tähän vaivaan,

ei ole parannusta,

Henri tulee kuolemaan

hyvin pian.”

Hänen vanhempansa olivat pahoillaan,

Surren ennenaikaista kuolemaa,

Silloin, Henri,

Viimeisillä hengenvedoillaan,

Huudahti,



“Ystäväni,

antakaa minun

teitä varoittaa:

Kenenkään ei kannata

pureskella narua!”

Sen sanottuaan

Hän jätti tämän maailman.

Kirjoittanut: Hilaire Belloc, Cautionary Tales for Children

Suomentanut: Jaakko Ojala

Jim, joka kapinoituaan päätyi leijonan vatsaan

Olipa kerran Jim,

Hänen ystävänsä kohtelivat häntä hyvin.

He antoivat hänelle teetä, kakkua ja hilloa

Ja herkullisia kinkkusiivuja,

Ja suklaata, jonka sisällä oli jotain vaaleanpunaista

Ja pieniä kolmipyöriä ajaa,

Ja hänen niin tahtoessaan,

He lukivat hänelle satuja

Uudestaan ja uudestaan

Ja jopa veivät hänet eläintarhaan -

Mutta kerran siellä tapahtui jotain kauheaa,

Opettava tapaus, jonka haluaisin teillekin jakaa.

Tiedätte - tai ainakin teidän tulisi tietää,

Sillä olen usein sanonut niin -

Että lasten ei ole lupa

Kapinoida;

Jimin erityinen heikkous oli,

Että hän karkaili,

Ja tuonakin pahaenteisenä päivänä,

Hän päästi irti lastenhoitajan kädestä

Ja lähti lätkimään!

Hän ei tosin ollut juossut metriäkään, kun - Pam!

Kita ammollaan syöksyi häntä kohti leijona,

Ja nälissään se alkoi syödä poikaa,

Aloittaen jaloista.

Voitko kuvitella miltä tuntuu,

Kun ensin varpaasi ja sitten kantapääsi,

Ja sitten vähittäin,

Nilkkasi ja sääresi, pohkeesi ja polvesi,

Syödään hitaasti, pala palalta.

'

Ei ihme, että Jim ei siitä pitänyt!

Ei ihme, että hän huusi: “Hei!”

Leijonankesyttäjä kuuli hänen huutonsa,

Ja vaikka olikin lihava, hän melkein juoksi,

Pienen miehen avuksi.

“Ponto!” hän käski tullessaan

(Sillä Ponto oli leijonan nimi)

“Ponto!” hän huusi vihaisesti,

“Päästä irti, hyvä herra! Alas! Laske alas!”

Leijona lopetti yhtäkkiä,

Ja antoi makupalan tippua,

Ja hiipi vastentahtoisesti häkkinsä perään,

Äristen pettymystään.

Mutta kun leijonankesyttäjä katsoi Jimiä,

Hänen katseensa oli samea,

Leijonan päästyä ateriassaan päähän saakka,

Poika ei enää ollut elävien kirjoissa.

Lastenhoitajan ilmoittaessa vanhemmille, he

Eivät olleet yllättyneet,

Hänen äitinsä, silmiään kuivatessaan,

Oli sanonut, “Tämä ei tullut yllätyksenä,

Hän ei koskaan noudattanut ensimmäistäkään ohjetta!”

Hänen isänsä, joka oli hillitympi,

Kutsui lapsensa ympärilleen ja pyysi

Ottamaan opiksi Jamesin onnettomasta kohtalosta

Ja tottelemaan lastenhoitajia,

Muuten ei voi tietää

Mitä kaikkea kauheaa voi heillekin tapahtua."

Kirjoittanut: Hilaire Belloc, Cautionary Tales for Children

Suomentanut: Jaakko Ojala